lauantai 5. syyskuuta 2015

Mistä tarinat tulevat?


MISTÄ TARINAT TULEVAT?

Illalla talon hiljentyessä minä ikään kuin herään. Päivän aikana kuulemani asiat, kohtaamani pienet ja suuret ihmiset kaikkine arjen tarinoineen nousevat mieleeni sanoina, tunnelmina, väreinä. Minä tunnen ne uudestaan. Ja ne alkavat punoa tarinaa mielessäni, sana kerrallaan, rakentuen poluiksi. Poluiksi paperille, sydämestäni, mielestäni ja iholtani.
Joinakin iltoina ihmettelen sitä mitä olen kirjoittanut. Silloin sanat tuntuvat lahjaksi saaduilta. Avatessani, katsoessani kääreen taakse, yllätyn itsekin. Toivon tuleville teilleni tuhat tarinaa. Tuhat tarinaa jotka saan kohdata. Joita saan katsoa silmiin; nähdä rosoisen, ramman ja riemullisen. Tarinat joiden käteen saan tarttua, joiden ihoa koskettaa.
Olen lukenut silmien olevan sielun peili. Minä luulen, että samoin on kirjoittamisen laita. Sanojensa mukana siinä asettaa itsensä, oman sisimpänsä, katseiden alle. Ehkä siksi onkin niin vaikeaa uskaltaa. Paljastaa: näitä sanoja minä olen kantanut sydämessäni.



Voisi sanoa, että kirjoittaminen on yksinäistä työtä. Ja se olisikin, jos se alkaisi vasta paperilla. Mutta kirjoittaminen ei ala kirjoittajan pöydän ääressä. Se alkaa paljon aiemmin; pienen ihmisen mielenmykkyrässä, arjessa joka on yhtä aikaa hyvä, kaunis ja kamala, kuopuksen kerhorepun kuluneessa kuvassa, isoäidin ryppyisissä ja pehmeissä käsissä, auringonläikässä lastenhuoneen raitamatossa, lapsen kysyvässä katseessa ja kokonaisessa sydämessä, rappukäytävän oven kolahduksessa, linja-auton perävaloissa, ystävän lähettämässä postikortissa, naapurintädin nauravissa silmissä, isossa ja pienessä ikävässä, kotioven kuluneessa kahvassa, vilukissan villasukissa, oman rakkaan hellässä halauksessa.



Minun tarinani eivät ala illalla. Ne alkavat jo ennen kuin itse ne kohtaan. Tapaan tarinani toisaalla, mutta saatan sanoiksi vasta kun olen yksin. Ne eivät olisi olemassa ilman toista ihmistä. Eivät ilman toista ihoa, toista askelten ottajaa, toista etsijää ja löytäjää tai toista tunteiden tuntijaa. Ilman niitä ne olisivat vain kylmiä sanoja, sanoja ilman elämää.



Toisinaan minun kirjoittamani sanat paperilla saavat siivet ja suunnan, löytävät lukijan luokse ja alkavat puhua. Joku löytää siipien suojasta polun ja rivien välistä oman elämänsä, oman arkensa aarteet ja taskuun talletetut tunteet. Nyt ne on sanoiksi saatu. Nyt on taipunut tarinoiksi tuimat tuulet, ihanat ilot ja kipeä kauneus. Nyt on jaettu aavistus arkea. Nyt on sanoitettu sekin, mikä äsken vain tunnettiin, mutta ei osattu ääneen sanoa.

En tiedä minne sanojeni polut lopulta johtavat. Saavatko sanat suunnan? Ovatko ne koskaan perillä? Kantavatko siivet? Löytyykö lukijaa? 

____________________________________________

Kirjoittamisen opinnoissa on nyt meneillään ensimmäinen jakso; Kirjoittajan yhteisöt. Ja tämä on ensimmäinen tekstini tämän opiskelun aikana. Oli aika vaikeaa kirjoittaa annetusta aiheesta, kun tavallisesti kirjoitan niin erilaisista jutuista. Mietin ja mietin, ja sieltä se teksti sitten tuli. Vaikka aikaa se vei. Meinasin ensin tehdä runon, mutta ei siitä runoa tullut. Tarkkana piti olla tekstin lisäksi tehtävän ulkoasun suhteen. Kaikki oli ohjeissa niin tarkkaan määritelty. Jouduin kyllä googlettamaan vähän ohjeita, että osasin säätää kaikein oikein.
Oli jännää jättää oma teksti arvioitavaksi. Sitä ei nimittäin jätettykään opettajalle, vaan toisten opiskelijoiden arvioitavaksi.  Olen myös vuorostani itse arvioinut muiden tekstejä. Seuraava tehtävä on vaikeampi. Siinä haastatellaan toista opiskelijaa ja kirjoitetaan sitten hänestä. Jännitän sitäkin, miten siitä oikein selviän. Ja joku toinen kirjoittaa minusta. Hui!
En ollut suunnitellut, että laittaisin opiskeluun liittyviä tekstejäni tänne, mutta kun toinen opiskelija kertoi laittavansa tekstejä blogiinsa, saadakseen palautetta muiltakin kuin opiskelijatovereilta ja opettajilta, muutin mieleni. Asiallinen palaute, myös rakentava kritiikki, on siis erittäin toivottavaa, ja ilahdun siitä.

perjantai 4. syyskuuta 2015

Takaisin koulun penkille (siis minä!?!)

 
Noin vuosi sitten minusta alkoi tuntua siltä, että jokin uusi ovi on aukeamassa minulle. En osaa selittää miltä se tuntui, tiesin vain. Mutta sitä en tiennyt, mitä oven takana on. Loppukeväästä se sitten selvisi. Eräänä aamuna avasin netin ja löysin sattumalta ilmoituksen kirjoittamisopintojen hakuajan alkamisesta. Tai no, ei se tietenkään ollut oikeasti sattumaa, en ollenkaan usko sellaiseen. Yllätys se kuitenkin minulle oli. Mutta tiesin heti, että olin löytänyt sen uuden oven. 




Miksi sitten yllätyin? En ole koskaan elämässäni opiskellut oikein tosissani. Tarkoitan sellaista opiskelua, jossa pitää lukea paljon ja omaksua hirveät määrät tietoa. En ole oikein osannut. Enkä ole löytänyt motivaatiota. Opiskelin ammattiinkin oppisopimuksella, koska se on minulle luontevin tapa oppia. Minä opin tekemällä. Siksi minulle ei ollut koskaan tullut edes mieleen, että minä voisin joskus opiskella yliopisto-opintoja. Ei todellakaan. Ja juuri siksi, että yllätys oli itsellenikin suuri, minä tiesin, että tämä se juttu nyt on, joka oli minulle tarkoitettu. 

Olin lukenut, että Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen opinnot ovat todella hyvät. Siksikin olen kiitollinen, että saan nyt olla yksi tänä syksynä aloittaneista opiskelijoista. Hakijoita oli paljon, ja vain noin puolet heistä mahtui mukaan. Opiskelu alkoi kunnolla elokuun lopulla. Itse opiskelen kokonaan etänä, kotoa käsin siis. Muuten olisikin vähän turhan pitkä koulumatka.

Kirjoittaminen on minulle keino tehdä näkymätöntä näkyväksi, avata ovia uusiin tapoihin katsella maailmaa, ja sanoittaa luettavaksi sitä mitä on joskus vaikea sanoa ääneen. Kaikkein eniten olen viimeaikoina kirjoittanut runoja. Siihen on myös käytännön syy. Runoja käytän yritykseni tuotteissa. Ja koska arkeni olisi kiireistä jo pelkästä äidin työstä, mutta sen lisäksi siihen kuuluu paljon muutakin, kuten kaksi työpäivää viikossa lasten ja perheiden parissa, oma yritys ja noin tsiljoona keskeneräistä projektia, ei aikaa pidemmin tekstien kirjoittamiselle ole juurikaan löytynyt. Toivon että tämän opiskelun avulla kirjoittamisesta voisi tulla minulle säännöllisempää ja voisin kehittyä siinä niin, että voisin entistä enmmän hyödyntää sitä työssäni. 

Julkaisen ehkä osan opiskeluihini liittyvistä teksteistäni täällä - jos uskallan. Katsotaan kuinka käy. 

 

lauantai 25. huhtikuuta 2015

KIITOS tästä päivästä 365 *128-129

 Kuvaprojekti KIITOS tästä päivästä 365 jatkuu kesäisillä kuvilla. 
Keräilin kuvia ja aiheita nimittäin senkin jälkeen kun en enää ehtinyt laittaa niitä blogiin.


Kuvat 128-129

Kiitos siitä...

...etteivät kulkijat kallioihin kompastu, vaan pieniin kiviin.




 Ja niistä kallioista voimme, jos tarpeen, kiivetä yhdessä yli.




sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

KIITOS TÄSTÄ PÄIVÄSTÄ 365: 126-127


Vuoden 2014 alkaessa aloitin vuoden kestävän kuvaprojektin, jossa tavoitteeni oli lisätä blogiin joka päivä yksi kuva, kertomaan asiasta josta voin kiittää. Projektini jäi kesken 125 kuvan jälkeen. Ilon ja kiitoksen aiheet eivät loppuneet, mutta arjessa on ollut niin paljon kaikkea, etten ole ehtinyt laittaa kiitosaiheitani ja kuviani tänne. Aion nyt jatkaa projektia, en ehkä joka päivä, mutta omaan tahtiini, kunnes koossa on 365 kuvaa.

Nyt jatkukoon siis Valokuvaprojekti 365: KIITOS tästä päivästä. 
Projekti ilon tuojaksi ja muistutukseksi siitä, kuinka paljon on aihetta kiitokseen.


Kuvat 126-127


Kiitos...


 ...että aikaa on annettu minulle riittävästi...




...ja voin opetella käyttämään sitä oikein.





Haastan projektiin mukaan myös sinut. Jos kuvan laittaminen joka päivä tuntuu liialliselta, voisihan kevyempi versio olla vaikka valokuvahaaste 52, kuva jokaiselle viikolle. Kuulin että yksi tuttuni oli tehnyt vastaavan projektin muistikirjan sivuille. Mikä ihana ajatus! Kun saat muistikirjan sivut täyteen kittoksen aiheita, mikä olisikaan sen parempi piristys synkkänä päivänä kuin kaivaa tuo muistikirja esiin ja todeta, ettei se ollenkaan haittaa vaikka tänään ei mennyt kuin Strömsössä. Näin paljon hyvää olen kuitenkin saanut.