torstai 29. joulukuuta 2016

Jos on rahassa rikas



Olen tänä syksynä miettinyt paljon sitä, kuka on rikas ja kuka köyhä. Se oli aiheeni tehdessäni kirjoittamis-opintojeni viimeisen jakson tällä erää, perusopintojen tekstikokoelman. Se on runokokoelma nimeltään "Minkä kesä kuivaa - runoja köyhyydestä ja köyhyydestä" Kuvassa oleva runokin kuuluu siihen.


Elämän valoisat ja nurjat puolet ovat olleet muutenkin mielessä, kun kirjoitin jutun Dressemberistä, voit lukea sen tästä linkistä:
Mikä on ihmisen hinta? - Mekoilla ihmiskauppaa vastaan

Tiesitkö, ettei Suomikaan ole vapaa ihmiskaupasta? Järkyttävää, eikö totta? Dressember kääntää katseet maailmassa yhä rehottavaan ihmiskauppaan ja nykypäivän orjuuteen, josta suuri osa on seksiperäistä ihmiskauppaa. Australialainen ihmisoikeusjärjestö Walk Free Foundation arvioi vuonna 2014 maailman ihmisistä lähes 36 miljoonan elävän orjuudessa. On laskettu, että joka 30. sekunti uusi ihminen joutuu ihmiskaupan uhriksi ja 99 % uhreista ei koskaan selviydy. Myöskään Suomi ei ole ongelmasta vapaa. Suomen ihmiskaupan vastaisessa toimintasuunnitelmassa on arvioitu, että Suomi on vuosittain satojen ihmiskaupan uhrien kauttakulku- tai kohdemaa.
Linkissä on myös lisätietoa siitä kuinka kuka tahansa meistä voi auttaa.

Pahoittelen, jos jätin sinulle tekstilläni synkän mielen. Niin minullakin on. Siksi en voi olla kirjoittamatta tästä aiheesta tätäkin kautta. Ensi joulukuussa toivon voivani osallistua Dressemberiin samoin kuin tuon linkin ihanat naiset. Tänä vuona tajusin asian liian myöhään, enkä ehtinyt mekkoilemaan. Mutta onneksi osallistua voi myös tekemällä lahjoituksen. 

Mutta ensi joulukuussa sitten #dressember - haastan mukaan sinutkin. Tehdäänkö tiimi?






perjantai 28. lokakuuta 2016

Jos nyt - Runoja viikon varrelta osa 3





Ajatella, että minun kirjoittamisen perusopintoni ovat ohi jo kahden kuukauden päästä. Tuleekohan loppuhoppu? Ja mitä sen jälkeen?

Tämä on aiemmin kertomani runoustehtävän viimeinen runo.




 

 

Jos nyt



Jos nyt saisin ylimääräisen tunnin,

virkkaisin patalappuja.

Lähtisin merenrantaan.

Katsoisin pitkästä aikaa peiliin ja sanoisin:

sinä riität noin. 



Jos saisin kokonaisen illan,

tulisitko yökylään?

Laitettaisiin lattialle siskonpeti,

juotaisiin viiniä pahvimukeista ja

juteltaisiin peiton alla aamuun.

Minä katsoisin sinua ja sanoisin:

on ollut niin valtava ikävä. 



Jos saisin kokonaisen elämän.

Niin, kokonaisen elämän.

Mikä minua estää elämästä?


-------



keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Mitä jos tapaisimmekin tänään - Runoja viikon varrelta osa 2




Viimeksi kerroin mielenkiintoisesta runous-kurssin tehtävästä. 
Tämä on keräämästäni materiaalista syntynyt toinen runo.



 

Mitä jos tapaisimmekin tänään?

 

Se tapahtui silloin, kun meidän arkemme kipu

pukeutui kattilan pohjaan tarrautuvaksi ruuaksi

ja rikkauden kutomo salakavalasti vaihtui häpeän leipomoon.

Kun meidän kotimme lämpö kuoli eteisen nukkaiseen mattoon,

siihen samaan, jonka yli eilen kulkivat vieraat askeleet. 


Kun olin liian valveilla ja silti umpiväsynyt,

kun sinä sanoit, että elämä on vähän epävarmaa.

Ai vähänkö epävarmaa!

Enkä minä silti osannut odottaa mitään niin syvälle sattuvaa. 


Mitä puhuimme toisistamme toisaalla?

Rakensimmeko vai rikoimmeko?

Mitä näimme kun kohtasimme?

Löysimmekö uutta, katsoimmeko kauneutta vai kylmää?

Toinen kaipasi kaukaisuuteen, toinen erehtyi eiliseen.

Mitä jos tapaisimmekin tänään?

Tänne tullessamme jakaisimme eväämme:

kerro sinä mitä eilisestä opit, minä kerron mistä haaveilen. 


Katsoisit minua, katsoisit ja näkisit.

Olisimme kuin kerran, ennen kuin

sinä lähdit tarkoituksettomuuden jatkoille

ja minä aloin näytellä täydellistä elämää.






tiistai 25. lokakuuta 2016

Kasva aikuiseksi - Runoja viikon varrelta osa 1


 

Runoja viikon varrelta osa 1


Kirjoittamisen perusopinnoissa opiskelen parhaillaan runoutta. Ensimmäinen tehtävä oli mielenkiintoinen. Materiaaliksi kerättiin viikon ajan katkelmia keskusteluista, uutisista, luetuista lehdistä jne. Sen jälkeen materiaalista koostettiin runoja itse haluamallaan tavalla. Minä käytin osan katkelmista sellaisinaan, osaa muokkasin, ja osa toimi idean antajana. Tämä on ensimmäinen kolmesta runostani.






 

 

KASVA AIKUISEKSI



Lapsena:

Minä kuulen, minä elän, minä tunnen.

Mieli kysymyksiä täynnä.

Mistä perhoset on siivet saaneet?

Miksi madot asuvat maan alla?

Tuuli suhisee, metsä laulaa.



Aikuisena:

Henkilökohtainen menestyminen,

suuremmat kokonaisedut.

Laitetaanko pieneen pussiin?

Kiitos ja hei! 



tiistai 26. tammikuuta 2016

niinkuin minä sen muistan








Hämmästyn taas kun saavun,

kaikki näyttää niin erilaiselta kuin silloin.

Olen hämmästynyt jo kaksikymmentä vuotta.

Minun mielessäni täällä on aina kesä.

Lämmin karkea puu jalkojeni alla.

Rinteeseen piirtynyt polku.

Siinä kallio on viileä jalkojen ihoa vasten.



Lahdelta käy tuuli.

Kaislojen kahinaa minä hätkähdän.

Lipputangon naru naputtaa

kuin aikaa joka juoksee

ja samalla pysähtyy -melkein peruuttaa.

Lokit kirkuvat.

Haavan lehdet eivät ole lakanneet vapisemasta.



Lapsena tunsin polun jokaisen kiven ja mutkan.

Mikä silloin oli vihreää

sitä peittää nyt kuiva sammal ja heinä.

Tämä paikka on rakkain kaikista paikoista ja

samalla se joka kipeimmin iskee.

Niin paljosta on pitänyt luopua,

asioista jotka piirsivät kaiken.

Piirsivät, niinkuin minä sen muistan.




-Minttumaria Ukkonen




***

Kirjoittamisen opinnoissa pohdimme juuri nyt paikkojen merkitystä. Miksi joku paikka käy ihmiselle niin rakkaaksi? En ole ennen tajunnutkaan sitä näin selvästi. Me tarvitsemme tiettyihin paikkoihin sidottuja muistojamme, koska niihin me kiinnitämme juuremme. Jos menettäisin muistot, menettäisin myös tiedon, kokemuksen ja tunteen siitä mistä minä tulen ja kuka minä olen.


Tuota ylläolevaa runoa varten valitsin itselleni merkityksellisen paikan ja kirjoitin siitä tekstiä. Sen jälkeen poimin tekstistä paloja, ja niistä paloista tämä runo muodostui.


Kirjoittamisen perusopinnoista on nyt takana jo melkein puolet!



lauantai 5. syyskuuta 2015

Mistä tarinat tulevat?


MISTÄ TARINAT TULEVAT?

Illalla talon hiljentyessä minä ikään kuin herään. Päivän aikana kuulemani asiat, kohtaamani pienet ja suuret ihmiset kaikkine arjen tarinoineen nousevat mieleeni sanoina, tunnelmina, väreinä. Minä tunnen ne uudestaan. Ja ne alkavat punoa tarinaa mielessäni, sana kerrallaan, rakentuen poluiksi. Poluiksi paperille, sydämestäni, mielestäni ja iholtani.
Joinakin iltoina ihmettelen sitä mitä olen kirjoittanut. Silloin sanat tuntuvat lahjaksi saaduilta. Avatessani, katsoessani kääreen taakse, yllätyn itsekin. Toivon tuleville teilleni tuhat tarinaa. Tuhat tarinaa jotka saan kohdata. Joita saan katsoa silmiin; nähdä rosoisen, ramman ja riemullisen. Tarinat joiden käteen saan tarttua, joiden ihoa koskettaa.
Olen lukenut silmien olevan sielun peili. Minä luulen, että samoin on kirjoittamisen laita. Sanojensa mukana siinä asettaa itsensä, oman sisimpänsä, katseiden alle. Ehkä siksi onkin niin vaikeaa uskaltaa. Paljastaa: näitä sanoja minä olen kantanut sydämessäni.



Voisi sanoa, että kirjoittaminen on yksinäistä työtä. Ja se olisikin, jos se alkaisi vasta paperilla. Mutta kirjoittaminen ei ala kirjoittajan pöydän ääressä. Se alkaa paljon aiemmin; pienen ihmisen mielenmykkyrässä, arjessa joka on yhtä aikaa hyvä, kaunis ja kamala, kuopuksen kerhorepun kuluneessa kuvassa, isoäidin ryppyisissä ja pehmeissä käsissä, auringonläikässä lastenhuoneen raitamatossa, lapsen kysyvässä katseessa ja kokonaisessa sydämessä, rappukäytävän oven kolahduksessa, linja-auton perävaloissa, ystävän lähettämässä postikortissa, naapurintädin nauravissa silmissä, isossa ja pienessä ikävässä, kotioven kuluneessa kahvassa, vilukissan villasukissa, oman rakkaan hellässä halauksessa.



Minun tarinani eivät ala illalla. Ne alkavat jo ennen kuin itse ne kohtaan. Tapaan tarinani toisaalla, mutta saatan sanoiksi vasta kun olen yksin. Ne eivät olisi olemassa ilman toista ihmistä. Eivät ilman toista ihoa, toista askelten ottajaa, toista etsijää ja löytäjää tai toista tunteiden tuntijaa. Ilman niitä ne olisivat vain kylmiä sanoja, sanoja ilman elämää.



Toisinaan minun kirjoittamani sanat paperilla saavat siivet ja suunnan, löytävät lukijan luokse ja alkavat puhua. Joku löytää siipien suojasta polun ja rivien välistä oman elämänsä, oman arkensa aarteet ja taskuun talletetut tunteet. Nyt ne on sanoiksi saatu. Nyt on taipunut tarinoiksi tuimat tuulet, ihanat ilot ja kipeä kauneus. Nyt on jaettu aavistus arkea. Nyt on sanoitettu sekin, mikä äsken vain tunnettiin, mutta ei osattu ääneen sanoa.

En tiedä minne sanojeni polut lopulta johtavat. Saavatko sanat suunnan? Ovatko ne koskaan perillä? Kantavatko siivet? Löytyykö lukijaa? 

____________________________________________

Kirjoittamisen opinnoissa on nyt meneillään ensimmäinen jakso; Kirjoittajan yhteisöt. Ja tämä on ensimmäinen tekstini tämän opiskelun aikana. Oli aika vaikeaa kirjoittaa annetusta aiheesta, kun tavallisesti kirjoitan niin erilaisista jutuista. Mietin ja mietin, ja sieltä se teksti sitten tuli. Vaikka aikaa se vei. Meinasin ensin tehdä runon, mutta ei siitä runoa tullut. Tarkkana piti olla tekstin lisäksi tehtävän ulkoasun suhteen. Kaikki oli ohjeissa niin tarkkaan määritelty. Jouduin kyllä googlettamaan vähän ohjeita, että osasin säätää kaikein oikein.
Oli jännää jättää oma teksti arvioitavaksi. Sitä ei nimittäin jätettykään opettajalle, vaan toisten opiskelijoiden arvioitavaksi.  Olen myös vuorostani itse arvioinut muiden tekstejä. Seuraava tehtävä on vaikeampi. Siinä haastatellaan toista opiskelijaa ja kirjoitetaan sitten hänestä. Jännitän sitäkin, miten siitä oikein selviän. Ja joku toinen kirjoittaa minusta. Hui!
En ollut suunnitellut, että laittaisin opiskeluun liittyviä tekstejäni tänne, mutta kun toinen opiskelija kertoi laittavansa tekstejä blogiinsa, saadakseen palautetta muiltakin kuin opiskelijatovereilta ja opettajilta, muutin mieleni. Asiallinen palaute, myös rakentava kritiikki, on siis erittäin toivottavaa, ja ilahdun siitä.