niinkuin minä sen muistan

Hämmästyn taas kun saavun,

kaikki näyttää niin erilaiselta kuin silloin.

Olen hämmästynyt jo kaksikymmentä vuotta.

Minun mielessäni täällä on aina kesä.

Lämmin karkea puu jalkojeni alla.

Rinteeseen piirtynyt polku.

Siinä kallio on viileä jalkojen ihoa vasten.



Lahdelta käy tuuli.

Kaislojen kahinaa minä hätkähdän.

Lipputangon naru naputtaa

kuin aikaa joka juoksee

ja samalla pysähtyy -melkein peruuttaa.

Lokit kirkuvat.

Haavan lehdet eivät ole lakanneet vapisemasta.



Lapsena tunsin polun jokaisen kiven ja mutkan.

Mikä silloin oli vihreää

sitä peittää nyt kuiva sammal ja heinä.

Tämä paikka on rakkain kaikista paikoista ja

samalla se joka kipeimmin iskee.

Niin paljosta on pitänyt luopua,

asioista jotka piirsivät kaiken.

Piirsivät, niinkuin minä sen muistan.




-Minttumaria Ukkonen




***

Kirjoittamisen opinnoissa pohdimme juuri nyt paikkojen merkitystä. Miksi joku paikka käy ihmiselle niin rakkaaksi? En ole ennen tajunnutkaan sitä näin selvästi. Me tarvitsemme tiettyihin paikkoihin sidottuja muistojamme, koska niihin me kiinnitämme juuremme. Jos menettäisin muistot, menettäisin myös tiedon, kokemuksen ja tunteen siitä mistä minä tulen ja kuka minä olen.


Tuota ylläolevaa runoa varten valitsin itselleni merkityksellisen paikan ja kirjoitin siitä tekstiä. Sen jälkeen poimin tekstistä paloja, ja niistä paloista tämä runo muodostui.


Kirjoittamisen perusopinnoista on nyt takana jo melkein puolet!

Mistä tarinat tulevat?

MISTÄ TARINAT TULEVAT?

Illalla talon hiljentyessä minä ikään kuin herään. Päivän aikana kuulemani asiat, kohtaamani pienet ja suuret ihmiset kaikkine arjen tarinoineen nousevat mieleeni sanoina, tunnelmina, väreinä. Minä tunnen ne uudestaan. Ja ne alkavat punoa tarinaa mielessäni, sana kerrallaan, rakentuen poluiksi. Poluiksi paperille, sydämestäni, mielestäni ja iholtani.

Joinakin iltoina ihmettelen sitä mitä olen kirjoittanut. Silloin sanat tuntuvat lahjaksi saaduilta. Avatessani, katsoessani kääreen taakse, yllätyn itsekin. Toivon tuleville teilleni tuhat tarinaa. Tuhat tarinaa jotka saan kohdata. Joita saan katsoa silmiin; nähdä rosoisen, ramman ja riemullisen. Tarinat joiden käteen saan tarttua, joiden ihoa koskettaa.

Olen lukenut silmien olevan sielun peili. Minä luulen, että samoin on kirjoittamisen laita. Sanojensa mukana siinä asettaa itsensä, oman sisimpänsä, katseiden alle. Ehkä siksi onkin niin vaikeaa uskaltaa. Paljastaa: näitä sanoja minä olen kantanut sydämessäni.

Voisi sanoa, että kirjoittaminen on yksinäistä työtä. Ja se olisikin, jos se alkaisi vasta paperilla. Mutta kirjoittaminen ei ala kirjoittajan pöydän ääressä. Se alkaa paljon aiemmin; pienen ihmisen mielenmykkyrässä, arjessa joka on yhtä aikaa hyvä, kaunis ja kamala, kuopuksen kerhorepun kuluneessa kuvassa, isoäidin ryppyisissä ja pehmeissä käsissä, auringonläikässä lastenhuoneen raitamatossa, lapsen kysyvässä katseessa ja kokonaisessa sydämessä, rappukäytävän oven kolahduksessa, linja-auton perävaloissa, ystävän lähettämässä postikortissa, naapurintädin nauravissa silmissä, isossa ja pienessä ikävässä, kotioven kuluneessa kahvassa, vilukissan villasukissa, oman rakkaan hellässä halauksessa.

Minun tarinani eivät ala illalla. Ne alkavat jo ennen kuin itse ne kohtaan. Tapaan tarinani toisaalla, mutta saatan sanoiksi vasta kun olen yksin. Ne eivät olisi olemassa ilman toista ihmistä. Eivät ilman toista ihoa, toista askelten ottajaa, toista etsijää ja löytäjää tai toista tunteiden tuntijaa. Ilman niitä ne olisivat vain kylmiä sanoja, sanoja ilman elämää.

Toisinaan minun kirjoittamani sanat paperilla saavat siivet ja suunnan, löytävät lukijan luokse ja alkavat puhua. Joku löytää siipien suojasta polun ja rivien välistä oman elämänsä, oman arkensa aarteet ja taskuun talletetut tunteet. Nyt ne on sanoiksi saatu. Nyt on taipunut tarinoiksi tuimat tuulet, ihanat ilot ja kipeä kauneus. Nyt on jaettu aavistus arkea. Nyt on sanoitettu sekin, mikä äsken vain tunnettiin, mutta ei osattu ääneen sanoa.

En tiedä minne sanojeni polut lopulta johtavat. Saavatko sanat suunnan? Ovatko ne koskaan perillä? Kantavatko siivet? Löytyykö lukijaa? 

____________________________________________

Kirjoittamisen opinnoissa on nyt meneillään ensimmäinen jakso; Kirjoittajan yhteisöt. Ja tämä on ensimmäinen tekstini tämän opiskelun aikana. Oli aika vaikeaa kirjoittaa annetusta aiheesta, kun tavallisesti kirjoitan niin erilaisista jutuista. Mietin ja mietin, ja sieltä se teksti sitten tuli. Vaikka aikaa se vei. Meinasin ensin tehdä runon, mutta ei siitä runoa tullut. Tarkkana piti olla tekstin lisäksi tehtävän ulkoasun suhteen. Kaikki oli ohjeissa niin tarkkaan määritelty. Jouduin kyllä googlettamaan vähän ohjeita, että osasin säätää kaikein oikein.

Oli jännää jättää oma teksti arvioitavaksi. Sitä ei nimittäin jätettykään opettajalle, vaan toisten opiskelijoiden arvioitavaksi.  Olen myös vuorostani itse arvioinut muiden tekstejä. Seuraava tehtävä on vaikeampi. Siinä haastatellaan toista opiskelijaa ja kirjoitetaan sitten hänestä. Jännitän sitäkin, miten siitä oikein selviän. Ja joku toinen kirjoittaa minusta. Hui!

En ollut suunnitellut, että laittaisin opiskeluun liittyviä tekstejäni tänne, mutta kun toinen opiskelija kertoi laittavansa tekstejä blogiinsa, saadakseen palautetta muiltakin kuin opiskelijatovereilta ja opettajilta, muutin mieleni. Asiallinen palaute, myös rakentava kritiikki, on siis erittäin toivottavaa, ja ilahdun siitä.

Takaisin koulun penkille (siis minä!?!)

 

Noin vuosi sitten minusta alkoi tuntua siltä, että jokin uusi ovi on aukeamassa minulle. En osaa selittää miltä se tuntui, tiesin vain. Mutta sitä en tiennyt, mitä oven takana on. Loppukeväästä se sitten selvisi. Eräänä aamuna avasin netin ja löysin sattumalta ilmoituksen kirjoittamisopintojen hakuajan alkamisesta. Tai no, ei se tietenkään ollut oikeasti sattumaa, en ollenkaan usko sellaiseen. Yllätys se kuitenkin minulle oli. Mutta tiesin heti, että olin löytänyt sen uuden oven. 

Miksi sitten yllätyin? En ole koskaan elämässäni opiskellut oikein tosissani. Tarkoitan sellaista opiskelua, jossa pitää lukea paljon ja omaksua hirveät määrät tietoa. En ole oikein osannut. Enkä ole löytänyt motivaatiota. Opiskelin ammattiinkin oppisopimuksella, koska se on minulle luontevin tapa oppia. Minä opin tekemällä. Siksi minulle ei ollut koskaan tullut edes mieleen, että minä voisin joskus opiskella yliopisto-opintoja. Ei todellakaan. Ja juuri siksi, että yllätys oli itsellenikin suuri, minä tiesin, että tämä se juttu nyt on, joka oli minulle tarkoitettu. 

Olin lukenut, että Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamisen opinnot ovat todella hyvät. Siksikin olen kiitollinen, että saan nyt olla yksi tänä syksynä aloittaneista opiskelijoista. Hakijoita oli paljon, ja vain noin puolet heistä mahtui mukaan. Opiskelu alkoi kunnolla elokuun lopulla. Itse opiskelen kokonaan etänä, kotoa käsin siis. Muuten olisikin vähän turhan pitkä koulumatka.

Kirjoittaminen on minulle keino tehdä näkymätöntä näkyväksi, avata ovia uusiin tapoihin katsella maailmaa, ja sanoittaa luettavaksi sitä mitä on joskus vaikea sanoa ääneen. Kaikkein eniten olen viimeaikoina kirjoittanut runoja. Siihen on myös käytännön syy. Runoja käytän yritykseni tuotteissa. Ja koska arkeni olisi kiireistä jo pelkästä äidin työstä, mutta sen lisäksi siihen kuuluu paljon muutakin, kuten kaksi työpäivää viikossa lasten ja perheiden parissa, oma yritys ja noin tsiljoona keskeneräistä projektia, ei aikaa pidemmin tekstien kirjoittamiselle ole juurikaan löytynyt. Toivon että tämän opiskelun avulla kirjoittamisesta voisi tulla minulle säännöllisempää ja voisin kehittyä siinä niin, että voisin entistä enmmän hyödyntää sitä työssäni. 

Julkaisen ehkä osan opiskeluihini liittyvistä teksteistäni täällä - jos uskallan. Katsotaan kuinka käy. 

 

KIITOS tästä päivästä 365 *128-129

 Kuvaprojekti KIITOS tästä päivästä 365 jatkuu kesäisillä kuvilla. 

Keräilin kuvia ja aiheita nimittäin senkin jälkeen kun en enää ehtinyt laittaa niitä blogiin.

Kuvat 128-129

Kiitos siitä...

...etteivät kulkijat kallioihin kompastu, vaan pieniin kiviin.

 Ja niistä kallioista voimme, jos tarpeen, kiivetä yhdessä yli.

KIITOS TÄSTÄ PÄIVÄSTÄ 365: 126-127

Vuoden 2014 alkaessa aloitin vuoden kestävän kuvaprojektin, jossa tavoitteeni oli lisätä blogiin joka päivä yksi kuva, kertomaan asiasta josta voin kiittää. Projektini jäi kesken 125 kuvan jälkeen. Ilon ja kiitoksen aiheet eivät loppuneet, mutta arjessa on ollut niin paljon kaikkea, etten ole ehtinyt laittaa kiitosaiheitani ja kuviani tänne. Aion nyt jatkaa projektia, en ehkä joka päivä, mutta omaan tahtiini, kunnes koossa on 365 kuvaa.

Nyt jatkukoon siis Valokuvaprojekti 365: KIITOS tästä päivästä. 
Projekti ilon tuojaksi ja muistutukseksi siitä, kuinka paljon on aihetta kiitokseen.

Kuvat 126-127

Kiitos...

 ...että aikaa on annettu minulle riittävästi...

...ja voin opetella käyttämään sitä oikein.

Haastan projektiin mukaan myös sinut. Jos kuvan laittaminen joka päivä tuntuu liialliselta, voisihan kevyempi versio olla vaikka valokuvahaaste 52, kuva jokaiselle viikolle. Kuulin että yksi tuttuni oli tehnyt vastaavan projektin muistikirjan sivuille. Mikä ihana ajatus! Kun saat muistikirjan sivut täyteen kittoksen aiheita, mikä olisikaan sen parempi piristys synkkänä päivänä kuin kaivaa tuo muistikirja esiin ja todeta, ettei se ollenkaan haittaa vaikka tänään ei mennyt kuin Strömsössä. Näin paljon hyvää olen kuitenkin saanut.

 

Värikkäät leipomukset ja hassuja muistoja lapsiarjesta

Istuin koneelle töitä tekemään mutta eksyinkin lukemaan vanhoja blogikirjoituksiani Ennenvanha-sivustolta. Eniten hekottelin kertomukselleni erään arkipäivän sattumuksista: "Pöntössä kalastaja ja rusinan häntä".  (*HUOM! Linkki ei nykyään enää toimi, mutta kopioin jutun tämän postauksen loppuun.) Eipä tule lasten kanssa aika pitkäksi, ja syvällisiäkin keskusteluja saa harrastaa jos sattuu olemaan pienen ihanan filosofin äiti. 

Samasta paikasta löytyi myös ohje muovailuvahaan 

jota voi tehdä ihan itse.  Eikä se ole edes vaikeaa!

TEE ITSE MUOVAILUVAHAA!

Lapsethan rakastavat päästä mukaan kokkaamaan, joten nyt kokataan niin, että iloa riittää vielä pitkäksi aikaa jälkeenkin päin. Muovailuvahan valmistukseen tarvitaan aikuisen apua, mutta muovailuvahasta itsestään tulee niin ihanan pehmeää, että pienetkin kädet pääsevät muovailemaan heti, eikä vasta sitten kun ”odota niin äiti vähän pehmittää sitä vahaa ensin”.

Omaan muovailuvahaan tarvitaan:

• 2 dl vettä
• 2 dl vehnäjauhoa
• 1 rkl sitruunahappoa(apteekista)
• 1 dl hienoa suolaa
• elintarvikeväriä, 2 tl nestemäistä tai 1/4 tl jauhemaista
• 1,5 rkl ruokaöljyä (esim.rypsi- tai oliiviöljyä)

Päästä lapset mittaamaan aineksia itse, muovailu ”maistuu” vieläkin paremmalta sen jälkeen. Mitatkaa vesi kattilaan ja kuumentakaa se kiehumispisteeseen. Sammuta sitten hellanlevy mutta jätä kattila kuuman levyn päälle. Lisää veteen elintarvikeväri, suola ja öljy. Sekoita. Lisää jauhot ja sekoita kunnes seos muuttuu taikinamaisesta vahamaiseksi(pari minuuuttia). Jos vaha tuntuu liian kuivalta, lisää tilkka vettä. Ota kattila levyltä ja anna vahan jäähtyä. Sitten vain yhdessä muovaamaan! Säilytä muovailuvaha jääkaapissa, ilmatiiviissä purkissa tai pussissa.

*Huomaathan, ettei vehnästä allergia-oireita saaville lapsille tule antaa tätä muovailuvahaa, lapsen sormet kun niin helposti ajautuvat suuhun, vaikka vaha ei olekaan tarkoitettu ihan oikeasti syötäväksi.*

_________________________________________________________________


Ja koska tuo alussa mainittu linkki ei toimi, kopioin tähän tuon hekottelunI aiheenkin..

23.3.2012
PÖNTÖSSÄ KALASTAJA JA RUSINAN HÄNTÄ

”Miksi rusinat ei ole koskaan eläimiä?” testasi älykkyyttäni meidän 3-vuotiaamme eräänä aamuna.  Hän oli juuri kertonut tykkäävänsä lehmistä, koska ne ovat kilttejä ja vain pussaavat. ”No kun niillä ei ole häntää”, kuului itsestäänselvä vastaus tähän kysymykseen. Sitä en ollut tajunnut aikaisemmin, mutta mietittyäni totesin että sehän on oiva kriteeri! Toisena päivänä pohdinta jatkui vieläkin syvällisemmillä aiheilla. ”Onko sielu luiden alla?” mietti sama poika. Tätä poikaa saa kutsua vain Isoveljeksi sillä hän todellakin on nykyään isoveli ja se on kunnia-asia, senhän kaikki tiedämme. Mutta liian iso ei toki sovi olla. Aikuiset aina muistuttavat, kuinka kannattaa syödä että jaksaa kasvaa. Me olimme ehkä sanoneet sen turhan monta kertaa. Poika oli nimittäin jo huolissaan uskaltaako hän syödä ruokaa, sillä ei halunnut kasvaa ”talon yli”.

Pikkuveli on selvästi samaa sarjaa. Hänelle tarvitsee vain kääntää selkänsä ja jo tapahtuu. Eikä ihan vähän. Eilen hain hänet kaksi kertaa tunnin aikana suoraan suihkuun pois takan luukun luota. Siellä hän riemusta hihkuen kauhoi tuhkaa lattialle. Vessanpöntössä kalastamisesta Pikkuveli jäi kiinni huolimattomuuttaan. Hän oli jäänyt jumiin. Käsi oli jäänyt kiinni pytyn renkaan alle ja huomaamattaan poika painoi toisella kädellä rengasta kiinni, niin ettei kättä saanut vedettyä pois välistä. Onneksi on äiti joka tulee pelastamaan kiljuvan lapsensa pulasta. 

Aina Pikkuveli ei tosin ajattele itse olevansa lainkaan pulassa, mutta äiti saattaa olla sitäkin enemmän. Näin oli esimerkiksi silloin, kun erehdyin käymään pikaisesti suihkussa vaikka pojat olivat hereillä. Kun tulin takaisin, oli Pikkuveli kaatanut litran maitoa ja levittänyt sen ympäri keittiötä. Ikkunatkin saivat osansa. Tullessani suihkusta näin sotkun, mutta erehdyin silti uudestaan kääntämään selkäni muutamaksi sekunniksi. Litra piimää koki saman kohtalon. Ja mitä vielä, taaskin käänsin selkäni(voi minua!). Kumarruin kuivaamaan lattiaa. Sillä välin Pikkuveli kiipesi penkille, liukastui levittämäänsä piimään ja tippui lattialle. Onko lapsiperheen arki toisinaan jokseenkin pitkäpiimäistä?

Yhdessä nämä pojat ovat hauska pari. Silloin kun Pikkuveli ei vielä osannut kävellä, isoveli päätti käyttää taiteellista lahjakkuuttaan. Hän otti kuulakärkikynän ja piirsi Pikkuveljelle raitoja. Kun 13 komeaa raitaa oli valmiina, tuli äiti ja keskeytti taiteen harjoittamisen. ”Minä tein siitä tiikerin”, sanoi Isoveli. Eikä äiti voinut olla yhtään vihainen.

Ja sitten on vielä suloinen tyttöni. ”Äiti, saadaanko me repiä lehtiä?” hän ehdotti kun olin tekemässä ruokaa. Ensin tylsä aikuinen sisälläni meinasi sanoa ei. Mutta tarkemmin mietittyäni totesin mielessäni että miksei? Sehän on sitäpäitsi hauskaa. Päivän hauskin leikki oli sillä järjestetty. Kaikki kolme ihanaa repivät sanomalehtiä pieneksi silpuksi, heittivät ilmaan ja nauttivat ”sateesta”.  Ja sitten vielä JÄLKIkirjoitus. Ennen tätä leikkiä suosittelen sopimaan kuka siivoaa jäljet, sitten kun (niitä) alkaa riittää.