Mistä tarinat tulevat?

MISTÄ TARINAT TULEVAT?

Illalla talon hiljentyessä minä ikään kuin herään. Päivän aikana kuulemani asiat, kohtaamani pienet ja suuret ihmiset kaikkine arjen tarinoineen nousevat mieleeni sanoina, tunnelmina, väreinä. Minä tunnen ne uudestaan. Ja ne alkavat punoa tarinaa mielessäni, sana kerrallaan, rakentuen poluiksi. Poluiksi paperille, sydämestäni, mielestäni ja iholtani.

Joinakin iltoina ihmettelen sitä mitä olen kirjoittanut. Silloin sanat tuntuvat lahjaksi saaduilta. Avatessani, katsoessani kääreen taakse, yllätyn itsekin. Toivon tuleville teilleni tuhat tarinaa. Tuhat tarinaa jotka saan kohdata. Joita saan katsoa silmiin; nähdä rosoisen, ramman ja riemullisen. Tarinat joiden käteen saan tarttua, joiden ihoa koskettaa.

Olen lukenut silmien olevan sielun peili. Minä luulen, että samoin on kirjoittamisen laita. Sanojensa mukana siinä asettaa itsensä, oman sisimpänsä, katseiden alle. Ehkä siksi onkin niin vaikeaa uskaltaa. Paljastaa: näitä sanoja minä olen kantanut sydämessäni.

Voisi sanoa, että kirjoittaminen on yksinäistä työtä. Ja se olisikin, jos se alkaisi vasta paperilla. Mutta kirjoittaminen ei ala kirjoittajan pöydän ääressä. Se alkaa paljon aiemmin; pienen ihmisen mielenmykkyrässä, arjessa joka on yhtä aikaa hyvä, kaunis ja kamala, kuopuksen kerhorepun kuluneessa kuvassa, isoäidin ryppyisissä ja pehmeissä käsissä, auringonläikässä lastenhuoneen raitamatossa, lapsen kysyvässä katseessa ja kokonaisessa sydämessä, rappukäytävän oven kolahduksessa, linja-auton perävaloissa, ystävän lähettämässä postikortissa, naapurintädin nauravissa silmissä, isossa ja pienessä ikävässä, kotioven kuluneessa kahvassa, vilukissan villasukissa, oman rakkaan hellässä halauksessa.

Minun tarinani eivät ala illalla. Ne alkavat jo ennen kuin itse ne kohtaan. Tapaan tarinani toisaalla, mutta saatan sanoiksi vasta kun olen yksin. Ne eivät olisi olemassa ilman toista ihmistä. Eivät ilman toista ihoa, toista askelten ottajaa, toista etsijää ja löytäjää tai toista tunteiden tuntijaa. Ilman niitä ne olisivat vain kylmiä sanoja, sanoja ilman elämää.

Toisinaan minun kirjoittamani sanat paperilla saavat siivet ja suunnan, löytävät lukijan luokse ja alkavat puhua. Joku löytää siipien suojasta polun ja rivien välistä oman elämänsä, oman arkensa aarteet ja taskuun talletetut tunteet. Nyt ne on sanoiksi saatu. Nyt on taipunut tarinoiksi tuimat tuulet, ihanat ilot ja kipeä kauneus. Nyt on jaettu aavistus arkea. Nyt on sanoitettu sekin, mikä äsken vain tunnettiin, mutta ei osattu ääneen sanoa.

En tiedä minne sanojeni polut lopulta johtavat. Saavatko sanat suunnan? Ovatko ne koskaan perillä? Kantavatko siivet? Löytyykö lukijaa? 

____________________________________________

Kirjoittamisen opinnoissa on nyt meneillään ensimmäinen jakso; Kirjoittajan yhteisöt. Ja tämä on ensimmäinen tekstini tämän opiskelun aikana. Oli aika vaikeaa kirjoittaa annetusta aiheesta, kun tavallisesti kirjoitan niin erilaisista jutuista. Mietin ja mietin, ja sieltä se teksti sitten tuli. Vaikka aikaa se vei. Meinasin ensin tehdä runon, mutta ei siitä runoa tullut. Tarkkana piti olla tekstin lisäksi tehtävän ulkoasun suhteen. Kaikki oli ohjeissa niin tarkkaan määritelty. Jouduin kyllä googlettamaan vähän ohjeita, että osasin säätää kaikein oikein.

Oli jännää jättää oma teksti arvioitavaksi. Sitä ei nimittäin jätettykään opettajalle, vaan toisten opiskelijoiden arvioitavaksi.  Olen myös vuorostani itse arvioinut muiden tekstejä. Seuraava tehtävä on vaikeampi. Siinä haastatellaan toista opiskelijaa ja kirjoitetaan sitten hänestä. Jännitän sitäkin, miten siitä oikein selviän. Ja joku toinen kirjoittaa minusta. Hui!

En ollut suunnitellut, että laittaisin opiskeluun liittyviä tekstejäni tänne, mutta kun toinen opiskelija kertoi laittavansa tekstejä blogiinsa, saadakseen palautetta muiltakin kuin opiskelijatovereilta ja opettajilta, muutin mieleni. Asiallinen palaute, myös rakentava kritiikki, on siis erittäin toivottavaa, ja ilahdun siitä.